6/5/2009

Kongon Kivut: rikoksia, lusimista

Kari Eloranta

"Sen lopulta teet, mihin uskot." Eloisa käsi on hetkeksi pysähtynyt ilmaan, sormet ojentuvat yhteen kuin summauksen sanat löytyvät. "Ajatella voi kaikenlaista, kehitellä ja haaveilla, mutta se on toista." Iso musta mies istuu syvällä leikkaussalituolissa, käsi palaa hitaasti syliin, valkean takin taskuun ja hän jää vain katsomaan minua. Lämpimillä silmillä, jotka eivät vaadi, eivätkä syytä, vain kertovat tarinaa maailman sydämen kammioista.

Toimiston ulkopuolelta kuuluu katumelua ja ikkunasta näkyy Goman matalia kattoja. Ollaan Itä-Kongon solmupisteessä, johon pakkautuvat niin resuiset pakolaiskolonnat kapinallisia turvaan, kuin bisneksistä pikavoittoja kärkkyvät diilerit. Gomassa on säpinää - se vetää etenkin nuorta ja yritteliästä väkeä ympäröiviltä alueilta kuin magneetti.

Kongon sisällissota loppui muodollisesti jo vuosia sitten, mutta täällä Etelä- ja Pohjois-Kivun rajalla konflikti, johon sekaantuvat myös Ruandan kansanmurhan selvittämättömät jälkipelit ja ulkomaiden pohjaton nälkä alueen luonnonvaroihin, jatkuu. Elektroniikkateollisuuden käyttämä koltaani on usein läheisistä Walikalen esiintymistä kaivettua, tämän ovat selvittäneet lukuisat tahot, muiden muassa Human Rights Watch. Sen, että kyseessä on rikos ja tavara verikoltaania, tajuaa erityisen konkreettisesti paikallisilla klinikoilla. Sellaisilla, kuin Heal Africa -organisaation sairaala, jossa keskustelen sen johtajan, tohtori Jo Lusin kanssa leikkausten tauolla.

Täällä ovat edustettuina kaikki ammutuista AIDSin runtelemiin, struumapotilaista pirtun sokeuttamiin. Monet ovat kaukaa paenneita, takapihalla on jopa pieni pakolaisleiri, jossa äidit askaroivat lapsikatraiden keskellä. Resursseja on vähän, näin on ollut Mobutun ajoista saakka, jolloin sairaalan käyttövarat säännöllisesti katosivat Kinshasan kleptomaanien taskuihin. Nyt toiminta on lahjoitus- ja säätiöpohjalla. Kongolaisen absurdian hengessä itse sairaalakin joutui kerran leikkaukseen - vuonna 2002 viereisen Nyiragongon tulivuoren syöksemä laavavirta poltti sen edeltäjän kahtia.

Askeettisen toimiston, jossa istumme, seinää halkoo silmän korkeudella koristejuoste. Suora kuin seismometrin piirto tällä hetkellä tai kuten Kongon äärettömän horisontin viiva. "Kongon lääkkeet ovat sen tiet, varalaskupaikat ja kylien terveydenhoitajat, muuta ei useinkaan ole." toteaa Jo Lusi. Hän on itse ortopedikirurgi - voisi kai sanoa impropedi, sillä niin kekseliäitä on hänen uusiokäyttämänsä proteesi- ja lastamateriaalit. Myös täällä Gomassa, Itä-Kongon kenties parhaassa sairaalassa, ollaan niin kevyesti varustettuja, että tulivuorenpurkauksenkin alta ehdittiin siirtää kaikki tärkeä kalusto turvaan ja vain talo menetettiin.

Apunaan tohtori Lusilla on joukko nuorempia kollegoja, useimmat heistä opintoputkessa, joka kierrättää heitä täältä Kampalan Makerere-yliopistoon ja sieltä takaisin Kongon klinikoihin. Käyntiaikaani sairaalaan saapuu myös ryhmä yhdysvaltalaiskirurgeja, eräs Lusin pitkäaikaisista avustajaryhmistä. Jälleennäkeminen on sydämellinen, tuliaiset - muutama laatikollinen vanhoja leikkaussalilaitteita - annetaan, mutta sen jälkeen ei juuri aikailla; tuota pikaa nämä vapaaehtoiset huippuammattilaiset ovat kaavuissaan ja käsineissään häärimässä potilaspöytien äärellä. Paitsi traumakirurgeja, heidän joukossaan on myös äärimmäisen taitava plastiikkaspesialisti, joka seuraavina päivinä korjaa kuin liukuhihnalta huulihalkioita ja muita afrikkalaisyhteisöissä pahasti syrjayttäviä epämuodostumia. Jo Lusi poikkeaa välillä saleissa jääden toisinaan pitkäksikin toviksi, oppiakseen. Kongon puskassa erikoisala on usein syytä unohtaa ja yritettävä toimia edessä viruvan potilaan kanssa kaikkien alojen spesialistina.

Haastatteluni aikana mies edessäni ei ota kantaa Kongon politiikkaan. Onko se lääkärin etiikkaa terminaalipotilaan kanssa, selviytyjän filosofiaa vai kaiken nähneen pessimismiä? Hän on toiminut uransa aikana lääkärinä eri puolilla Kongoa Lubumbashista Ituriin, kunnes 1995 perusti sairaalan tänne. Niin Kongon, kuin Ruandan sodat ovat olleet hänen työmaataan ja Kinshasassa kansanedustajana toimiessaan hänellä oli vastuu esitellä kauhun koko kirjo lainsäätäjille.

"Jokaisesta voi tulla raiskaaja." on lause, joka tippuu hitaasti hänen huuliltaan, pysäyttää ja alkaa sitten vähitellen avautua. Raiskaukset kammottavine oheisrikoksineen ovat täällä saavuttaneet epidemian laajuuden. Vain jotkut naisista saavat hoitoa, kenties onnekkaimmat heistä juuri tässä sairaalassa, jossa vaativia korjausleikkauksia voidaan tehdä. Jo Lusi on vuosien varrella nähnyt uhreja aivan liikaa, siksi hän Kinshasan vuosinaan olikin mukana laatimassa lakia, jossa raiskaus ja murha yhdenvertaistettiin.

Tämä sotarikos on täällä osa taistelutaktiikkaa, mutta tohtori Lusin katseesta näen, etta hän ei usko sotilaiden pakottamisen siihen olevan oleellista. "Viikkokaudet puskassa, pelossa, ja paskassa, sitä on kongolaissotilaan elämä. Se brutalisoi kenet hyvänsä." Niinpä niin, kenet meistä hyvänsä - tätä vasten alkaa ymmärtää myös siirtomaa-ajan julmuuksia viidakon tiettymättömyydessä. Kun ihminen puristetaan kokoon, usein vain usko voimaan jää. Kun sekin häviää, jäljellä on nihilistin väkivalta.

Lisää Itä-Kongon tilanteesta ja tohtori (Kasereka) Jo Lusin johtamasta DOCS HEAL Africa-organisaatiosta:

www.healafrica.org .

This is a picture story - the images have to be in the main role. Only minimal editing allowed. Pics and story are from 2008.

Contact, mob: +358443775470, email: kari.v.eloranta@gmail.com