Opening


Palomares is a windblown village in the arid southeastern corner of Spain. This part of Almeria is an area of low hills, beautiful coves and brilliant stretches of beach. A smooth motorway passes by connecting it to the cities. But it hasn't brought the same crazed building boom evident in the surrounding resort areas of Costa del Sol. There is a reason. Plutonium is bad for real estate development.

In 1966 high above in the skies of Palomares an American B-52 bomber collided with a tanker plane. The crash brought down the planes together with four hydrogen bombs. These nuclear weapons are the most powerful man made devices, far more destructive than any weapon ever used in war. They are essentially small suns, some eighty Hiroshimas each. Palomares still exists since none of the bombs went off, except two as dirty bombs. After some initial denial and feverish combing of the terrain their remains were found. In the search and decontamination effort thousands of tons of soil and sea bottom was hauled overseas but the place never recovered. Palomares became a wasteland.

Despite its unimaginable force, a nuclear explosion is essentially a local event. A far greater explosion is about to happen on these very same shores. Millions of Africans and Middle-Easterners will flee their home countries and land on these shores. Indeed this exodus has already started. It will not be a local event but will affect all of Europe as the human flux works its way north.

This book is about these still mostly invisible people and their soon to be ex-lands. It consists of diary excerpts, flashbacks and concise reportage. Above all it is a personal view of Sahel and the lands around it. Its working title used to be "10 plus minus 10" referring to the latitudes covered as well as to the lows and highs of the times and scenes encountered. The book is a peek into lost landscapes, conflict and escape but also into people's resilience, ingenuity and hope. If the narrative succeeds, perhaps it will bring some insight in to the plight of those forced to leave it all behind and to take the frightening journey towards the rich, but forbidding North.


•
•
•


Green abyss



The Ituri and Kivu forest are dark places even by Congo standards. Not only are these dimly lit jungles inhabited by Pygmies and strange beasts like okapis, they are also infested by a multitude of rag tag militias with diverse agendas or no agendas at all. Though the war in Congo is formally over, these bands keep wreaking havoc, some with genocidal gusto. A few have plain deranged leaders, others might be proxies of neighboring countries, and yet others are led by wrlords vying for states of their own. To tend this unruly zoo of players, European countries together with other nations have been asked by UN to send in soldiers. Are they just blindly complying because the UN membership or does it actually make sense?

"Mal chance." That's the laconic comment of Francois Ndombe when the news of the death of eight MONUC soldiers reaches us. Bad luck. It happens near our base in Mahagi, far north in Ituri. Francois has seen bush warfare close up and knows that the "Kaibil special forces", the epithet of the Guatemalans killed doesn't mean much when you are in a foreign jungle. If you walk into an ambush no amount of skill or firepower will save you from a battle hardened rebel with a rusty gun as long as it fires.

The embers of Congo's five-year war still burn along the eastern border of the vast nation. Its lush and generous landscape could accommodate everyone and have plenty of space for other species, too. The Garamba National Park where the Guatemalans met their end used to be world's largest elephant reserve with enormous herds numbering in hundreds. But when things start going bad, it is also an ideal guerrilla hideout. High tech armaments are of little help when your enemy simply vanishes in the foliage.

MONUC was the original UN operation for peacekeeping. Later it was renamed MONUSCO and redefined more vaguely as a "stabilizing mission". With some 20.000 troops and an annual budget of over $1.4 billion it is one of the largest of UN's peacekeeping missions. While these numbers may seem plenty, one should recall Congo's size: there's still some 120 square kilometers for each solder to patrol.

The UN operations aren't known for their efficiency. Splendid administrative palaces sprout in Kampala, the other nerve center of this operation, alongside that of Kinshasa, but what goes on inside is another matter. Take the scheduling of their flights. On my way from Entebbe to Bunia, Ituri - a direct 300 km flight westwards - I'm first flown south to Bukavu, then over the Kivu lake to Goma and back until I finally land in Bunia. The three-day flight spans 1200 kilometers, a quarter of which happens in the most expensive way, in half empty helicopters.

These lands should of course be patrolled by FARDC, the Congolese army. It exists, but only in theory. As Colonel Greg Mills, a military observer I meet in Bukavu explains there are plenty of curiosities here. One of them is "the ghost soldiers". It is suspected that there have been up to 140.000 non-existent soldiers on the Congolese army payroll. When they were paid, someone else picked the money. Still these days a common soldier who should be paid about $20 per month often receives nothing. This may be an instance of "Operation Retour" - the money wired from Kinshasa is intercepted somewhere on its way to the east and then sent back. A few years ago, some soldiers even died of hunger when a food train contracted to supply them was unloaded and used instead to transport more profitable cargo. The top Congolese army brass is the prime suspect in these swindles.

"Why pay the soldiers when they can loot their salaries" is just one of the many realizations of the Mobutian spirit that still lingers heavily over Congo. "Why build roads when you can have a 4WD" or "Why have universities when you can send your kids abroad to one" are some of the others. It works - at least for those privileged few who can afford this kind of outsourcing of the state.

Nepalese Lt Col Bala Kargi has seen the results of this mentality first hand in the joint operations of MONUC and FARDC. In short the latter isn't an army. It has enough guns but no barracks and the troops badly lack training and discipline. The population often fears the army more than it does the militias. Both loot to survive, but the militias often spare their own people.

On one of my helihops, I sit opposite four handcuffed Congolese soldiers accompanied by military police. They have been caught killing civilians. They try blaming suspected rebels, but the facts seem to point the other way. Loose cannons like them abound in the jungles, and no short-term UN or EU mission is going to solve that. The MONUC officers clearly see that one of their most important tasks in Congo is to train the FARDC into a functioning and respected army. Who will purge the top echelon rot in Kinshasa is anybody's guess. And yet Congo's long-term stability hinges on such a clean up.

Money, too, points the way ahead. MONUC with its fleet of planes and helicopters is a high tech and high cost operation. It is completely untenable way to fight an enemy that gets its robbing and raping done with three-dollar Chinese machetes. That indeed is the weapon of choice for many of the militias responsible for the worst atrocities in Ituri. MONUC will not finish them off but permanently deployed Congolese army units might.


Alkusanat



Palomares on tuulenpiiskaama pikkukylä Espanjan kuivassa kaakkoiskulmassa. Täällä Almerian rannikolla vuorottelevat matalat kukkulat, kauniit poukamat ja häikäisevät hietikonpätkät. Moderni valtatie sivuaa seutua kytkien sen suurempiin keskuksiin. Toisin kuin ympäröiville Costa del Solin lomarannoille, tänne tie ei kuitenkaan ole tuonut rakennusryntäystä. Siihen on syynsä: plutonium ei houkuta rakennuttajia.

Vuonna 1966 amerikkalainen B-52 pommittaja törmäsi tankkerikoneeseen korkealla Palomaresin yllä. Onnettomuus toi alas molemmat lentokoneet, kuten myös neljä vetypommia. Nämä ydinaseet ovat voimakkaimpia ihmisen tekemiä laitteita, paljon tuhovoimaisempia kuin mikään sodassa milloinkaan käytetty ase. Ne ovat pieniä aurinkoja, noin kahdeksankymmenen Hiroshiman pommin tehoisia kukin. Palomares on edelleen olemassa, koska yksikään pommeista ei räjähtänyt, vaikka kaksi niistä hajosikin likaisina pommeina. Alun pimittämisen ja kuumeisen haravoinnin jälkeen niiden jäänteet löydettiin. Etsinnän ja puhdistusoperaation aikana tuhansia tonneja maata ja merenpohjaa vietiin ulkomaille, mutta siitä huolimatta Palomaresista tuli jättömaata.

Ydinräjähdys on suunnattomasta voimastaan huolimatta oleellisesti paikallinen tapahtuma. Näillä samoilla seuduilla on pian tapahtumassa paljon hurjempi räjähdys, kun miljoonat Afrikan ja Lähi-idän asukkaat lähtevät sijoiltaan ja rantautuvat tänne. Itse asiassa tämä eksodus on jo alkanut eikä siitä tule paikallinen mullistus, vaan tapahtuma, joka vaikuttaa kaikkialle Eurooppaan, kun pakolaisvuo etsii tiensä kohti pohjoista.

Tämä kirja kertoo näistä vieäl enimmäkseen näkymättömistä ihmisistä ja maista, jotka he jättävät taakseen. Tarina koostuu päiväkirjamerkinnöistä, muistumista ja reportaasinpätkistä. Se on ennen kaikkea henkilökohtainen näkökulma Sahelin ja sitä ympäröivien seutujen elämään. Projektin työnimi on ollut "10 ± 10" viitaten niin kuljettuihin leveysasteisiin, kuin pohjakosketuksiin ja huippuhetkiinkin. Kirja on näkymä menetettyihin kotiseutuihin, konflikteihin ja pakoon, mutta myös ihmisen sinnikkyyteen, kekseliäisyyteen ja toivoon. Onnistuessaan se tuo kenties esiin ihmistä, joka on pakotettu jättämään kaiken ja lähtemään pelottavalle matkalle kohti rikasta, mutta tylyä pohjoista.


•
•
•


Vihreä horna



Kongon itälaita Iturin viidakoista Kivun vehreille kukkuloille on kenties Afrikan pimein kaistale. Sen hämärissä lymyilee pygmien ja ainutlaatuisten eläinlajien, kuten okapien, lisäksi myös liuta kapinallisjoukkioita. Nämä desperadot eivät tunne rauhantilaa - heille Kongon jo aikaa sitten päättynyt sota jatkuu yhä. Harvalla näistä sissiryhmistä on mitään selkeää ohjelmaa, useita johtaa jonkinasteinen mielipuoli ja yhdellä jos toisella väitetään olevan yhteyksiä etujaan ajaviin ulkovaltoihin. Tätä sakkaa on jo jonkin aikaa hämmentänyt leegio EU:n ja muiden maiden sotilaita. He ovat siellä YK:n pyynnöstä, mutta onko tässä läsnäolossa enemmän sokeaa velvoitetta kuin järkeä?

"Mal chance." Toteaa Francois Ndombe lakonisesti, kun uutinen kahdeksan MONUC sotilaan kuolemasta saapuu. Kehnoa tuuria. He jäivät sissien väijytykseen lähellä leiriämme Mahagissa, Iturin pohjoisosassa. Jatkoksi Francois heilauttaa kämmenellään guatemalalaisten "Kaibil"-kommandoepiteetille. Viidakon konkari tietää, että sellaisella on perin vähän merkitystä, kun joutuu vieraassa maastossa sen läpikotaisin tuntevien sissien väijytykseen. MONUC:in sotilaiden kohdalla se tapahtui Garamban kansallispuistossa - aikanaan maailman suurimmassa elefanttireservaatissa. Norsut ovat sieltä salametsästyksen seurauksena pääosin hävinneet ja nyt siis myös rauhanturvaajat.

MONUC on lyhenne operaatiolle, joilla näitä kaoottisia Kongon kulmia yritetään suitsia. Alun perin kyse oli YK:n rauhanturvaoperaatiosta, mutta myöhemmin se uudelleennimettiin MONUSCO:ksi, samalla määritellen se epämääräisemmin stabilointioperaatioksi. Se on YK:n rauhanturvatoimista mittavimpia, noin 20.000 sotilasta, joilla on käytössään yli 1.4 miljardin dollarin vuosibudjetti. Nämä vaikuttavat suurilta luvuilta, mutta nekin kutistuvat Kongon mittakaavassa - jokaiselle sotilaalle jää silti 120 neliökilometriä partioitavaa.

YK:n operaatiot eivät ole tunnettuja tehokkuudestaan. Niiden hermokeskukset, Kampalan ja Kinshashan hallintopalatsit, ovat näyttäviä, mutta toimintakultturia voi vain arvailla. Vaikkapa siitä, miten firman oma lentoliikenne reititetään. Matkallani Entebbestä Iturin Buniaan - linnuntietä 300 kilometriä länteen - minut lennätetään ensin etelän Bukavuun, sieltä edestakaisin Kivu-järven yli Gomaan ja lopulta Bukavusta Buniaan. Kolmipäiväisten lentelyiden pituus on noin 1200 kilometriä, josta neljännes kalleimmassa mahdollisessa kyydissä, puoliksi tyhjissä helikoptereissa.

Näitä kunnaita pitäisi tietenkin vartioida Kongon armeijan, FARDC:n. Se onkin olemassa - ainakin jollain tapaa. Mutta kuten Bukavussa tapaamani sotilastarkkailija eversti Greg Mills toteaa, hätkähdyttävät detaljit eivät täällä hevin lopu. Yksi niistä on "aavesotilaat". Yleisesti uskotaan, että Kongon armeijassa on ollut jopa 140.000 olematonta sotilasta. Näille maksettiin palkkaa, jonka peri joku muu. Edelleenkin monen kongolaissotilaan palkan kuittaa tuntematon taho. Tämä tunnetaan nimellä "Operation Retour"; kun maksumääräys rivisotilaan $20 kuukausipalkasta lähetetään Kinshasasta, kaapataan se matkalla ja palautetaan takaisin pääkaupunkiin. Muutama vuosi sitten FARDC:n sotilaita jopa kuoli nälkään, kun heille tarkoitettu elintarvikejuna käytettiinkin tuottavamman rahdin kuljetukseen. Kaikesta tästä epäillään armeijan mätää johtoporrasta.

"Miksi maksaa sotilaalle, kun hän voi rosvotakin tarvitsemansa?" on vain yksi muotoilu sille Mobutun hengelle, joka yhä leijuu sakeana näiden tienoiden yllä. "Miksi päällystää teitä, kun nelivedolla pääsee?" on toinen. Tai "Miksi rakentaa yliopistoja, kun lapset voi lähettää ulkomaille kouluun?" Näinkin voi systeemi toimia - valtion voi ulkoistaa - ja siinä elelevät mukavasti ne, joilla on varaa.

Mahagin varuskunnan päällikkö, nepalilainen everstiluutnantti Bala Kargi, on seurannut tämän mentaliteetin tuloksia rauhaturvaajien ja FARDC:n yhteisoperaatioissa. Lyhyesti summaten hänen kertomansa, FARDC ei ole armeija, vaan väkivaltakoneisto. Aseita sillä riittää, mutta ei kasarmeja ja niin koulutus kuin kurikin on pahasti rapautunut. Siviiliväestö pelkää armeijaa usein enemmän kuin kapinallisia, sillä armeija saattaa ryöstää kaikilta, kun taas kapinalliset yleensä säästävät omaa kansaansa.

Eräällä helikopterilennolla istun vastapäätä neljää käsiraudoitettua kongolaissotilasta. Sotilaspoliisi on viemässä heitä päämajaan Buniaan epäiltynä tusinan siviilin tappamisesta. Sotilaat väittävät uhrien olleen sissejä siviiliasuissa, mutta harvapa uskoo äitejä ja lapsia sellaisiksi. Kenties tapetut avustivat kapinallisia, pakosta tai heimositeen velvoittamana - harmaalle vyöhykkeelle on täällä yhtä helppo liukua, kuin varjoon Iturin metsissä.

Monet asiantuntijat näkevät Kongon armeijan kohottamisen moraalisesti ja ammattitaidoltaan toimivaksi avaimena maan pitkän tähtäimen vakauteen. Rivisotilaan rehabilitointi ehkä vielä onnistuukin, mutta mikä on se taho, joka siivoaa armeijan lahon yläpään? Tämä on kuitenkin välttämätöntä, sillä niin MONUSCO:n toiminnan jatkaminen pitkään, kuten toistuvat täsmäoperaatiotkin, sellaiset kuin EU:n järjestämä vaalien sotilasvalvonta, ovat taloudellinen umpikuja. Helikopterilla ei kannata jahdata sissejä, jotka kykenevät vallan mainiosti jatkamaan siviilien terrorisoimista kolmen dollarin kiinalaisilla viidakkoveitsillä.