Tie
Berberasta Hargeisaan on yksi vain viidestä Somalimaan edes jonkinlaisessa
kunnossa olevasta kulkuväylästä. Viivasuoraan se halkoo kuuman, pölyisen
autiuden. Yksitoikkoista hiekkalakeutta pilkuttavat kituliaat puskat ja
tankinraato siella täällä. Matkan puolivälissä, 80 kilometrin kohdalla,
levähdyspaikka tuo pientä vaihtelua. Teetä hörppiessä ja ympäristöä
silmäillessä mikään ei viittaa siihen, että lähistöllä on yksi Afrikan merkittävimmistä
esihistoriallisista muistomerkeistä. Kauan, hyvin kauan sitten tämä paikka oli
jotain.
Aseistetun
paikallisen oppaan kanssa vierailija voi vaeltaa viisi-kuusi kilometriä
autiomaahan ja päätyä kivisen kukkulan juurelle. Ollaan Laas Geelissa. Ylhäällä
on näköalapaikka, josta muinainen ihminen tarkkaili vehreällä tasangolla
vaeltavia eläinlaumoja. Sitten myöhemmin, kenties jo seuraavana päivänä,
hyvästä saaliista kylläisenä ja kiitollisena jumaliaan kohtaan, hän maalasi
antiloopit, kirahvit ja muut eläimet kallioon. Viimein koristeli rakkaimmat
kotieläimensä ja itsensä, löysi symbolit ajatuksilleen.
Laas
Geel on maailmanmittakaavassakin äärimmäisen harvinainen, värikylläinen
vinjetti esihistoriaan, muinaisen esi-isän sielunmaisemaan. Jungilainen sanoisi
kenties kollektiiviseen alitajuntaan, sen protomuotoon. Näkyvillä on se, mikä
on ollut kaikkein merkityksellisintä meidän esi-isille ja –äideille ajalla,
jolloin ihminen oli asettumassa aloilleen, aloittamassa yhteisön rakentamisen
ja riittien kiteyttämisen. Täällä on maalattu samalla suvereenilla varmuudella
kuin faaraoiden ensimmäiset dynastiat kaiversivat; absoluuttisella kädellä,
valmiita mestariteoksia vailla harjoittelukappaleita.
Länsimaisten
tutkijapiirien tietoon Laas Geel tuli vasta 2003, jolloin ranskalaisryhma löysi
sen. Toki paikalliset olivat tienneet siitä jo vuosituhannet – paikka on
neoliitinen, iältään arviolta 5000 ja 9000 vuoden välillä. Laas Geelin
maalaukset ovat kaukaa kirjoitetun historian tuolta puolen, eikä niiden merkityksestä
jälkeen tulleille sukupolville tiedetä. Mutta meidän onneksemme he eivät
ainakaan tehneet tuliaan kallioalkoviin niiden alle.
Niinpä
nykyään on mahdollista ihailla näitä verrattomia freskoja, joiden pääosissa
esiintyvät niin eläimet kuin esi-isätkin. Osa on metsästysaiheita, mutta
kenties muinaisen ilmastomuutoksen seurauksena niiden rinnalla kehittyi myös
toisenlainen kuvasto aiheenaan uusi elinkeino, karjatalous. Ihmisen ja
kotieläimen riippvuussuhde löysi symbolisia muotoja, joka ilmenee sommitteluissa.
Hahmot saivat myös koristeensa, ensimmäisen muodin: ihminen univormun, lehmä
eräänlaisen kaulurin. Ja millä tyylillä tämä kaikki on esitetty; viiva ei
näissä teoksissa haparoi. Maalausten linjakas, pelkistetty muotokieli
ällistyttää vielä postmoderniakin ihmistä.
...
Afrikan
Sarven maaperästä huokuu ikuisuus. Täällä vuosituhannet kääntyvät vaivatta kuin
sivut kirjassa, maa kuivuu pöliseväksi hiekaksi, lajit vaihtuvat, villieläimet
väistyvät kameleiden tieltä. Ihmiset ja heimot menevät ja tulevat, jumalat
heidän mukanaan. Enää ei täällä lehmää palvota, eikä koiraa, potkitaan
ennemmin. Laas Geel on jäänyt hylättynä pakanamonumenttina vain satunnaisen
paimenen yösijaksi. Mutta edes murhaavan auringon alla sen pigmentit eivät ole
unohtaneet.
Luonto
ei tätä paikkaa helpolla hävitä, mutta ihminen on toinen juttu. Sota on
Somalian status quo. Kuten monen muun maailmankolkan, jossa elämisen ehdot ovat
kivikovat. Kuin ihmeen kaupalla Laas Geelistä ei ole konfliktien jaloissa
tullut kauppatavaraa. Väliamerikassa rikolliset kivisahoineen leikkaavat
Maya-monumenteistä keräilijöiden tilaamat mestariteokset ja kuskaavat ne
viidakon halki ostajille. Niin ei täällä, ei ainakaan vielä. Toisaalta harvoin
kukaan pääsee somaleja syyttämään bisnesavuttomuudesta, joten ehkä nämä
arkeologiset aarteet vielä löytävät tiensä muualle, vaikka paikka onkin
jotenkuten aidattu ja satunnaisen asemiehen vartioima.
Tasapainoillessaan
näillä kallionkielekkeillä nykyisyyden epävakaa yhtälö käy väistämättä
mielessä. Somalimaa on näennäisesti stabiili, vaikka ääriainekset operoivatkin
siellä tulisin imaamein ja satunnaisin salamurhin. Entä jos Mogadishun
fundamentalistit saavat vallan myös täällä ja tekevät kuten uskonveljensä
talibaanit Afganistanissa, jotka tulittivat vääräuskoisten monumentit, Bamyanin
huikeat Buddha-patsaat, tomuksi? Onko sellaisen uhan alla näiden aarteiden
”tilaaminen” turvaan lännen museoihin pragmaattista viisautta vai pahimman
laatuista kulttuurikannibalismia? Kenties naapurin etiopialaiset ovat ainoita,
joiden vastauksella on painoa: vuosisatojen saatossa he ovat moneen otteeseen
joutuneet piilottamaan koptilaiskultturinsa aarteet muslimiarmeijoilta turvaan.